Anna itsesi olla

eli ajan luonne sateella ja manifesti sisäisen rauhan puolesta

Olin menossa aamulla apteekkiin ostamaan kissalle lääkettä. Istahdin suihkun jälkeen sängynreunalle ja kuulin sateen ropisevan maakuuhuoneen ikkunaan. En minä niinkään sateessa kävelemistä pelkää, vaan sitä että se sadepäivän tunnelman taianomainen luova kenttä kuluisi taas kerran arkisten asioiden hoitamiseen.

Sateella ajan luonne muuttuu. Kello käy hitaammin. Ympärillemme muodostuu samankaltainen ajattomuuden kepeä kudelma kuin lapsuuden kesälomilla, päiväunilla mummolan pihakeinussa sateen tuoksuessa kostealta mullalta, ruoholta ja omenankukilta.

Se saa aikaan pehmeän hypnoottisen olon, joka lämmittää kuin iltapalaksi nautittu puolukkaruispuuro ja pumpulisen ohuiksi hiutuneet pussilakanat huopien päällä sateen morsettaessa iltasatuja ja unelmia peltikattoon, jonka alle räystäspääskyt olivat tänäkin kesänä tehneet pesänsä.

Rakastan sadetta. Ja kun sataa, minun täytyy saada kirjoittaa. Se on sisäisen maailmankaikkeuteni laissa säädetty tosiasia.

---

Ja mitä sieltä tänään sitten on tulossa?

Pystyn kontrolloimaan tai ohjailemaan kirjoittamiseni laatua tai suuntaa vähemmän kuin kissojeni hyppimistä ruokapöydälle. Inhoan sitä, että joku sanoo minun olevan perfektionisti, koska kirjoitan niin hyvin. Kuulin tämän juuri äskettäin. Eihän se ole minun käsissäni. Meillä on sellainen sopimus maailmankaikkeuden kanssa, että minä asetan itseni sen käyttöön, vastaan kirjoittamisen konkreettisesta puolesta, ja jokin toinen voima hoitaa sisällön.

Ehkä se on alitajunta tai korkeampi tietoisuus tai jokin kirjailijan elämästä haaveileva henkiolento, mutta näin se homma kuitenkin hoituu. Eipä tarvitse ikinä käyttää tekoälyä. Kirjoitusten aihe ja sisältö saapuu jostakin loputtomasta sammiosta, luovuuden äärettömästä kentästä. Käytettävä merkkimäärä on rajaton. Vain ihmisyys asettaa reunaehdot ja rajoitukset.

Onko elämä kosmisen lelumestarin luoma pila?

Ja sitten aiheeseen, joka tänään - jaahas, tällaista paasausta - käsittelee sitä kuinka ikuinen pyrkimyksemme olla jotain mitä emme ole, estää meitä nauttimasta elämästä. Mikä oli se alkuperäinen syy sille, että halusimme muuttua.

Tällaisten asioiden olemassaolo saa minut ajattelemaan, että elämä kaikkinensa on jokin kosmisen lelukauppiaan tai pelimestarin humoristinen (joskin julma) leikki.

Tämähän on ikiliikkuja, Perpetuum mobile. Ihminen tavoittelee onnea, mutta onnen tavoitteleminen (eli itsensä muuttaminen) tekee hänet onnettomaksi, minkä vuoksi hän tavoittelee onnea entistä ponnekkaammin (yrittää vimmaisesti muuttaa itseään ja elämäänsä) jolloin - ellei hän koskaan havahdu tästä kehästä - hän huomaa jossain vaiheessa koko elämän kuluneen pelkkään ponnisteluun ja tahkoamiseen, yritykseen muuttua, jotta voisi nauttia elämästä.

Ja vitsi on - elämästä ei voi nauttia “sitten kun” jokin on muuttunut. Elämästä voi nauttia vain nyt.

---

Katsoin viikonloppuna Doctor Who spesiaaleja, ja niiden joukossa jakson nimeltä “The Giggle”, mikä kertoo toisesta ulottuvuudesta tulevasta Leluntekijästä. Siinä sanottiin, että maailmankaikkeudessa on kolme voimaa, hyvä, paha ja leikki. Ja jäin miettimään sitä.

"There are three great forces at work in the universe: Good, Evil, and Play." The Toymaker (Neil Patrick Harris), Doctor Who, The Giggle

Suokaa siis anteeksi, jos tämän vaikutuksesta moiset mielikuvat sävyttävät tarinaa.

---

Asiaan.

Uskon että on paljon ihmisiä, jotka addiktoituvat itsensä hoitamiseen ja henkiseen kasvuun. En tarkoita mitään hurahtamista tai sitä että käyttäisi kaikki rahansa johonkin tarpeettomiin tuotteisiin tai hoitoihin tai vastaavaa. He ovat viisaita ja hyviä ihmisiä, jotka haluavat kohdata ongelmansa ja työstää itseään, jotta voisivat elää “täyttä elämää omana itsenään”. Ja tarkoitan sitä, että he kirjaimellisesti tulevat riippuvaisiksi niistä kemikaaleista, mitä “kasvuun” liittyvä työskentely heissä herättää.

Tunteisiin addiktoituneet aivot

Kaikkihan tiedämme, että tunteet saavat aikaan tietynlaisia kemiallisia reaktioita aivoissamme. Ja nämä kemialliset aineet saavat aikaan tunteita, jotka synnyttävät lisää niitä kemiallisia aineita. Mikäli aivoja on ruokittu vuosikymmenien ajan jollakin tunteella - oli se mikä tahansa, en arvostele tai arvota - niin aivot haluavat sitä lisää. Silloinkin, kun tunne olisi meille ihmisenä hyvin epämiellyttävä.

Kuten tiedätte, uskomuksemme luovat kokemuksemme elämästä. Näemme maailman sellaisena kuin uskomme sen olevan. Meidät on vaan rakennettu niin. Ja minä uskon - ja siksi myös niin koen - että maailmankaikkeuden perusolemus on “vastata pyyntöön” eli antaa meille sitä mitä uskomme sen antavan ja olevan sitä mitä uskomme sen olevan, koska se mukautuu vastaamaan omaa sisäistä tilaamme ja resonanssiamme.

Jos esimerkiksi uskomme, että henkinen kasvu on vuosikausia vievä tuskien taival ja hyvinvointi elämässä vaatii kovaa työtä ja uurastusta, niin ensiksikin siitä tulee juuri sitä, ja siinä samalla aivomme tulevat riippuvaisiksi näistä “negatiivisten tunteiden työstämisestä” syntyvistä kemiallisista aineista.

Ihmiskokeen avulla autuuteen

Tein viime vuonna ihmiskokeen ja päätin alkaa syöttää aivoilleni onneen, iloon ja kiitollisuuteen liittyviä kemiallisia aineita. Annostelin nämä elimistööni ajatusten kautta, kehoni on erinomaisen kykenevä tuottamaan niitä itse, kunhan vaan saa siihen vähän apua ajatuksilta.

Suurin osa ihmisistä jää odottamaan, että ulkoisesti tapahtuisi jotain hienoa ja ihanaa, jotta sitten sen seurauksena voisi kokea olonsa hyväksi. Minä päätin (tutkijamentaliteetilla, kuten aina) purskauttaa aivoihini onnellisuuskemikaalikombon niin monta kertaa päivässä kuin muistaisin, täysin riippumatta siitä mitä elämässäni tapahtui tai mitä sisälläni oli meneillään.

Olen harjoitellut tätä lähes koko elämäni, joten osaan siirtyä autuaaseen tilaan kuin nappia painamalla. (Kummallista, miksi siitä huolimatta en tee sitä joka päivä, saati että pysyisin sisäisesti levollisessa ja kauniissa tilassa koko ajan.)

Jaa että kuinka kävi? Parin päivän harjoittamisen jälkeen muistin “ottaa annoksen” useammin ja useammin. Pian aivoni alkoivat Pavlovin kuolaavien koirien tavoin kokea onnea ja pitelemätöntä iloa jo heti kun muistin harjoituksen, minun ei enää tarvinnut tehdä sitä ajattelemalla ihania kiitollisuutta ja riemua herättäviä ajatuksia.

Kolmen viikon päästä tila oli päällä jo aamusta. Suurimman osan aikaa elin täydellisen onnellisena, vaikka elämässä kaikki oli ihan yhtä huonosti ja rempallaan kuin aina ennenkin. Olin vaan aivan tajuttoman onnellinen.

Kunnes hiljalleen annoin sen hiipua pois.

Kuvittelin ilmeisesti, että sisäinen puutarhani on nyt saavuttanut niin kukkean tilan, ettei haittaa vaikka jätän sen kastelematta ja hoitamatta.

Uskoisin, että tässä on kyse samasta ilmiöstä, kun ihmisillä jotka tekevät elämänmuutoksen ruokavalion ja liikunnan avulla. Kun toivotut tulokset on saavutettu, niin sittenhän ei enää tarvitsekaan tehdä mitään. Sen kun nauttii vaan. Eikö?

Aloin siis hiljalleen palata vanhoihin asetuksiin. Aivoni kaipasivat negatiivisten tunteiden synnyttämiä aineita, joihin olivat tottuneet lapsuudestani saakka. Ja vaikka itse olin tyytyväinen ja onnellinen, enkä halunnut palata vanhaan, en kuitenkaan enää viitsinyt tehdä mitään tilanteen eteen, joten jonkin ajan kuluttua olin takaisin samassa kuosissa kuin ennenkin.

No mutta, näin kävi. Noloa jakaa tämä ja kertoa miten hassu sitä ihminen onkaan. Pelkään myös vähän, että joku ymmärtää tästä jotain väärin, mutta jos laitan joka kohtaan selityksen ja vastuuvapauslausekkeen, tästä tulee pitkä, poukkoileva ja raskassoutuinen sepustus, jollei se sitä jo ole.

Tunteiden aito kohtaaminen

Kaiken tämän kokemani jälkeen, kaikkein eniten, halusin päästä kertomaan sille, joka sen haluaisi kuulla ja jolle siitä voisi olla hyötyä, että negatiivisten tunteiden “kohtaaminen” ei ole sitä että niissä tunteissa vellotaan pitkiä aikoja. Se on merkki siitä, että on jäänyt niihin kiinni, ei keino vapautua niistä.

Ja paras tapa elää sitä elämää mitä haluat elää, on olla läsnä tässä hetkessä juuri sellaisena kuin se on. Ilman että minkään pitäisi olla toisin. Sen suurempaa onnea ei ole.

Haluan huomauttaa, että “spiritual bypassing” ja “positive vibes only” -tyyppiset asenteet ovat mielestäni perseestä. En usko saati kehota ketään teeskentelemään onnellista, jos olo on surullinen tai pettynyt. Ja tiedän että masentuneena kukaan ei pysty vaan “ajattelemaan itseään onnelliseksi”.

Tunteiden tukahduttaminen, rationalisoiminen eli järkeilyllä poisajatteleminen, analysoiminen tai impulsiivinen purkaminen ei ole tunteiden tuntemista, vaan reaktio tunteisiin joita ei osaa turvallisesti kokea, siis keino olla kohtaamatta aitoja tunteita. En suosittele.

Mutta tunteet ovat elohopeaa, tuulessa ohi pyyhältäviä voikukan höytyviä. Kohdatessa ne kulkevat lävitsesi kuin vilunväristys. Ei ole tarkoitus jäädä palelemaan loppuelämäksi.

Tarkoitan tällä sitä, että jos tällaista sisäistä työtä, tunteiden työstämistä tai vastaavaa on tehnyt pitkään, eikä tilanne muutu paremmaksi, niin jotain on mennyt vikaan.

Oma intialainen opettajani sanoi aikoinaan että länsimaiset ihmiset ovat ymmärtäneet tunteiden kohtaamisen väärin. Ja että jos jonkun tunteen “työstäminen” tarkoittaa sitä, että koet sitä tunnetta hetkittäin monta tuntia tai viikkoja (puhumattakaan että vuosia), niin et ole vapauttamassa itseäsi siitä, vaan olet tullut riippuvaiseksi siitä. (Hän vertasi tunteen kokemista oksentamiseen, mutta jätetään se tarina nyt tällä erää kertomatta.)

---

Syy miksi aloin kirjoittaa juuri tätä, juuri nyt (kun olin menossa apteekkiin) ei suinkaan ollut sade, vaan se että luin jotain mikä herätti minussa välittömästi vastakaikua. Sanoja alkoi virrata, ja sormet hakeutuivat takomaan näppäimistöä paljon voimallisemmin kuin mitä se pieni tihku naputteli ikkunaan.

Rakkauskirje ikuisessa remppaprojektissa tahkoavalle ystävälle

Ja sanonkin nyt sinulle (ja toki minullekin), että jos olet tehnyt työtä itsesi kanssa vuosikausia, mutta edelleen koet olevasi jumissa tai ajattelet että vielä on paljon työstettävää, puhdistettavaa, purettavaa, läpikäytävää tai muutettavaa, niin PYSÄHDY. Lopeta.

Anna itsesi olla rauhassa.

Katso mitä teet itsellesi ja elämällesi. Lopeta se jatkuva säätäminen!

Sen sijaan että sinun täytyy vielä korjata, parantaa, oppia, löytää tai eheyttää jotain, mitä jos ainoa ongelma onkin se, että luulet että sinun pitäisi olla jotain muuta kuin olet, uskot että elämäsi kuuluisi olla toisenlaista kuin se on.

Mitä jos voisit hyväksyä itsesi juuri tällaisena? Jos luopuisit tästä voimat vievästä ja elämän nielevästä remontista, jossa yrität muuttua toisenlaiseksi kuin olet?

Mitä jos se yrittäminen, se ikuisuusremppa, on juuri syynä siihen että voit huonosti?

Tiedän, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty, sillä jos mielessä on uskomus siitä, että jotain on vialla ja sinun tehtäväsi on muuttaa se, niin se on kuin kosken uoma johon ajatukset palaavat, muoto jonka elämä ottaa, aina uudelleen ja uudelleen.

Se verhoutuu uusiin ideoihin ja ottaa ylleen uudelta vaikuttavia asuja. (Pelimestari elementissään.)

Mutta kaikkien niiden pohjalla on viesti, että sinussa tai elämässäsi on jotain pielessä, ja että ollaksesi onnellinen sinun täytyy muuttua.

Mutta ollaksesi onnellinen, sinun täytyy antaa itsesi olla rauhassa.

Antaa itsesi olla juuri sitä mitä olet, hyväksyä se että olet stressaantunut tai peloissasi tai huolissasi tai vihainen tai uupunut tai loukkaantunut tai pettynyt tai sairas tai varaton tai yksinäinen tai täysin kykenemätön olemaan kiitollinen, tyytyväinen tai varsinkaan onnellinen itsestäsi tai elämästäsi. Hyväksyä se, että et voi hyväksyä. Hyväksy sekin. Kunhan vaan annat itsesi olla rauhassa.

Jos uskot, että olet ikuinen kosminen remppaprojekti, niin sitten olet. Universumi delivers. Jos uskot, että kunhan vaan saat vielä tämän yhden asian kuntoon (hermosto? uni? ihmissuhteet? raha-asiat? pelot? voimattomuus?), niin sitten se elämä alkaa, sitten olet tyytyväinen ja kaikki on hyvin, sitten voit levätä. Mutta aina tulee jokin uusi asia, joka on se viimeinen kiristettävä pultti, ja sitten on valmista. Ei se lopu koskaan.

Joten voit yhtä hyvin antaa itsesi olla rauhassa ja nauttia elämästä juuri sellaisena kuin olet. Minkään ei tarvitse muuttua. Minkään ei tarvitse olla paremmin. Kun vaan annat kaiken olla juuri niin kuin se on.

Aurinko paistaa. Menen nyt apteekkiin.