Jos elämä tuntuu tukalalta, olet väärässä tarinassa
Kun on syntynyt tiikeriksi, ei voi elää niin kuin koira. En siis uupunut siksi, että olisin heikko, vaan siksi että olin liian vahva ja täysin väärässä.
En arvannut että siitä tulisi näin hienoa. Tiesin kyllä, että muutos on tulossa, että sen on tultava tai muuten lakkaisin olemasta. Mutten tiennyt että löytäisin - en vain itseäni - vaan oman väkeni, tieni kotiin.
Olin koko ajan keskittynyt täysin toisarvoisiin asioihin. Näin vaivaa ja ponnistelin turhuuden vuoksi. Se kaikki tuntui niin tärkeältä, mutta aina jotenkin saavuttamattomalta, juuri ja juuri sormenpäideni ulottumattomissa olevalta. Kaunis koti. Turva. Levollisuus. Hyvä terveys. Työ. Elämäntehtävä. Se kaikki tuntui ihan oikealta ja arvokkaalta, sellaiselta mitä kannattaisi, pitäisi, tavoitella. Joten näin vaivaa ja ponnistelin. Turhuuden vuoksi.
Elin itseni sivussa. Yrittäen älyllisesti ratkaista ongelmiani, korjata vikaa itsessäni, jotta osaisin elää elämää, jonka luulin olevan omani. Täysin sokeana sille tosiasialle, että elämäni oli halpa dramatisointi sadusta nimeltä Ruma Ankanpoikanen.
Asian ydin: luulin olevani jotain mitä en ollut.
Pyrkimykseni onnistua ankan elämässä, ja siinä epäonnistuminen yhä uudelleen ja uudelleen, sai minut muuttumaan ohueksi kuin tuhansissa pesuissa läpikuultavaksi hiutunut lakana.
Mutta nyt siis jotain oli tapahtumassa. Ymmärsin kaksi täysin keskeistä ja elämäni kannalta perustavanlaatuista asiaa:
1) Olin koko ajan tavoitellut aivan vääriä asioita. Se mitä pidin tärkeänä, olikin täysin epäolennaista. Se mitä tavoittelin ja minkä eteen uurastin (tuloksetta) oli merkityksetöntä.
2) Yrittäessäni olla sitä mitä en ole, muutuin lakanaksi. Tai siis, minusta tuli hauras. Hajoamispisteessä.
Kun sisällä tikittää
Ruma ankanpoikanen sadussahan ei ole kysymys ulkonäöstä, se on täysin epäkiinnostava ulottuvuus tarinassa, vaan siitä että yrittäessäsi olla jotain mitä et ole, pyrkiessäsi elämään elämää joka ei ole sinun, sinä kuolet sisäisesti. Enkä kirjoita tästä ensimmäistä kertaa.
Suurin osa ihmisistä kuolee vieras hymy huulillaan, kuviteltu identiteetti kasvojensa takana, koskaan näkemättä itseään.
Mistä sitten tiedän, elänkö omaa elämääni, vai onko elämäni käsikirjoitus ja jokin muinainen kansansatu menneet sekaisin painossa?
Tässä on erehtymätön merkki: jos elämä tuntuu tukalalta, olet väärässä tarinassa!
Jos olet paineessa ja kannat jatkuvaa kuormaa harteillasi, jos stressi saa olosi tuntumaan siltä kuin sisälläsi olisi kellosepän liike, jossa kaikki kellot tikittävät kovaan ääneen ja yhtä aikaa, mutta eri ajassa ja epätahdissa, ja millä hetkellä tahansa käkikellot saattavat avata luukkunsa, ja ensimmäisen kukkumisen kohdalla tunnet että jotain peruuttamatonta lähtee liikkeelle jostain hyvin syvältä, ja haluat vain mennä ja liimata ilmastointiteippiä niiden luukkujen päälle, vetää teippiä tiukaksi kääreeksi kaikkien käkien asuttamien tikittävien mökkien ympärille, kukkukoot siellä suljettujen luukkujen takana. Sillä sinä aiot pysyä kasassa. Sinun hermosi ei petä. Kyllä tästä vielä selvitään. Pari viikkoa enää kestettävä, ja sitten helpottaa. (Voin kertoa, ei helpota.)
Lyhyesti sanottuna, kerran vielä, että jos elämäsi tuntuu stressaavalta ja olet jatkuvasti tai vähän väliä kuormittunut - se on varma merkki siitä, että tavalla tai toisella yrität olla jotain mitä et ole. Usko pois.
Elämäni ankkana
Takaisin ankkalammelle. Sinnikäs pyrkimykseni onnistua ankan elämässä muuttui koko elämäni keskeisimmäksi taistelukentäksi ja vuosikymmenten henkiinjäämistaisteluksi. Hain apua kaikkialta mistä keksin, tein kaiken mitä ikinä pystyin, mutta koska pyrkimykseni oli olla ankka ja elää ankan elämää, olivat kaikki yritykseni ymmärrettävästi tuhoon tuomittuja.
Jos jokainen hoitomuoto, kurssi, koulutus, terapia, itseapukirja ja valmennus tähtäsi tekemään minusta ankan, joka elää ankan elämää, mitä muuta olisi voinut tapahtua, kuin epäonnistuminen? Sillä mikään määrä yrittämistä, kehittymistä ja kasvamista ei voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että en ollut ankka. En ollut koskaan ollut ankka, enkä koskaan tulisi sitä olemaan. Riippumatta siitä kuinka monta kertaa uuvuttaisin itseni sitä yrittäessä.
Yritettyäni kaikkea, aloin muuttua lohduttomaksi. Koin olevani täysin yksin ja ilman toivoa. En tajunnut, että epäonnistumiseni ankan elämässä oli onnistuminen sinänsä. Sillä en ollut ankka, eikä mikään määrä yrittämistä tekisi minusta ankkaa. Se tekisi minusta vain hyvin, hyvin, hyvin uupuneen joutsenen, joka ei ollut koskaan oivaltanut todellista olemustaan.
Tiikeriksi syntynyt ei voi elää niin kuin koira
Eikö ole hassua, tai oikeastaan hyvin surullista, miten elämä aina yrittää ohjata meitä oikeaan suuntaan, mutta siitä huolimatta emme vaan tajua. Ja jos tajuammekin, niin se on vain pieni murunen kokonaisuudesta, tai sitten nopeasti unohdettu ilmestyksen kaltainen oivallus.
Puhelimeni näyttökuvana on ollut jo monta vuotta teksti, missä lukee oma voimalauseeni: “Born tiger can’t live like a dog”. Kun on syntynyt tiikeriksi, ei voi elää niin kuin koira. Haha. Hyvä etten sentään tatuoinut sitä käteeni (tai otsaani) ja muuttunut vieläkin perusteellisemmin eläväksi kliseeksi.
Olin tajunnut koko ajan kaiken aivan väärin. Ja sen minkä olin tajunnut oikein, unohdin sujuvasti seuraavana päivänä.
En uupunut siksi, että olisin heikko tai vajavainen, vaan siksi että olin niin hemmetin vahva, jääräpäisen periksiantamaton ja auttamattoman väärässä.
Näännytin itseni melkein hengiltä yrittäessäni olla sitä mitä en ole. Ja hetkinä jolloin tunsin olevani lopussa, puristin tahdonvoimani viimeiset pisarat likoon ja yritin vielä vähän enemmän. (Jaksaa, jaksaa. Ja jos ei jaksa, niin koeta vaan jaksaa.)
“Stressi ja kuormitus johtuu aina siitä, että yritän olla jotain mitä en ole. Niin kuin vaikka ankka, koira tai - “
Ai mitä se oli, mitä yritin olla? Mikä oli liian vaikeaa ja ylitsepääsemättömän raskasta? Missä epäonnistuin, vaikka yritin yrittämästä päästyäni? Mitä se on, mitä en vaan osaa?
Olla normaali, arkielämästä selviytyvä ihminen.
Komorebi-kirjeitä täyttää tänään YHDEN VUODEN! Jeee, paljon onnea Komorebi-kirjeet! En ollut ollenkaan ajatellut (jaksavani) kirjoittaa tänään mitään. Loppuviikosta on kuitenkin tarkoitus julkaista uudenkuun ajankuva, joten tämän ilmestyminen oli aivan täysi synttäriyllätys itsellenikin.
Kirjoitin tämän niin kuin se minulle tänään ilmestyi, täysin valmiina, ollessani imuroimassa kissanhiekkoja eteisen lattialta. Kuuntelin kuulokkeilla erästä podcastia ja sitten tämän tarinan ääni alkoi puhua sisälläni, ja vähän arastellen lupasin kirjoittaa sen suoraan saneltuna.
Kirjoittaessani sanat tulivat ruudulle parhaiten, kun ajattelin samanaikaisesti jotain ihan muita asioita. Jos aloin miettiä kirjoitusta, sen virta hidastui, ja se alkoi muuttua tahmeammaksi. Ja kun siirsin taas mieleni pois tekstistä ja ajattelin pyykkejä ja kissanruokaa, sormet lensivät taas esteettä itselleni tuntemattomia reittejä.
Kiitos että sain jakaa tämän kanssasi. Kiitos ajastasi, se on arvokasta.
Mikä on Komorebi-kirjeitä ja kuka sen on kirjoittanut? Lue tämä niin saat tietää.
Julkaisun tilaajana saat sähköpostiisi tietoisuutta, itsetuntemusta, läsnäoloa, luovaa itseilmaisua ja luontokeskeistä elävää astrologiaa käsitteleviä kirjoituksiani. Niiden myötä annan myös tarjolle vapaana olevat tulkinta-ajat ja kerron tulevista kursseista sekä tarjoamistani palveluista.
Kiitos tästä. Tätä juuri kokemassa. Uupunut ja juuri itkulla reagoiden kun lähenee päivä ja miettiä jatkanko työroolini pitämistä jossa en voi hyvin. Kuka oikeastaan olen tässä maailmassa joka joka suunnalta muovaa ja huopaa. Olen todellakin väärässä työssä tai paikassa. Keho huutaa itkullaan ettenkö jo huomaisi, välitäisi omia arvoja. Tämä on hämmentävää aikaa kun tietää ettei voi palata täysillä enää, menen puolikkaana tai siihen asti kun universumi vihdoin tipputtaisi oikean elämäni nyt ja tähän, kiitos. Kuka olen ja kenen elämää elän jos en omaani. Leijona lopettaa puskemisen ja miettii nyt, ei tarvitse muuta tehdä kuin mitä pakko. Syön kun on nälkä, itken jos itkettää, menen ulos jos huvittaa, uppoudun itseeni ja pohdintoihin. Ja kun en jaksa niin en jaksa. Kukkaan muu ruoski kuin itse itseään.
Kirsi ❤️. Vuosia sä olet ollut luotsi muille. Auttanut kulkemaan karikossa kepeämmille vesille. Sitä kohti ja siihen, että saamme olla juuri se, mitä olemme. Silloin joskus asiakkaanasi se sun ohjaus, tai oikeastaan se tuntui, että varaukseton usko, että tottakai saan olla minä, ilman rooleja. Puolustaa mun rajoja, löytää ääneni, miksi mun pitäisi olla muuta.
Niin Kirsi, on jo sinunkin aikasi olla sinä. Jotkut eivät pidä siitä. Mutta sinä pidät. Ja sun on helpompi hengittää. Ja koska sä elät itsesi kanssa, niin oma hengitys on hemmetin tärkeää - kulkeeko se, vai tuntuuko, että tukehtuu. ❤️